Ensi viikolla tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun muutin Reijon kanssa nykyiseen kotiimme. Olemme edelleen valintaamme tyytyväisiä, vaikka joitakin kompromisseja jouduimmekin kodin vaihdossa tekemään. Viivan yläpuolelle on kuitenkin jäänyt myös paljon sellaista, mitä emme osanneet edes odottaa.
Elämäntilanteen muutokset synnyttivät tarpeen vaihtaa kotia. Kun portaikossa liikkuminen alkoi olla kivuliasta, osa huoneista palveli vain varastotilana ja liian suureksi käyneen kodin siivoaminen osoittautui työlääksi, oli tullut aika muuttaa. Vanha koti oli laitettava myyntikuntoon, ja uuden etsiminen aloitettava.
Asumismuodon valinta
Suurin osa suomalaisista kuulemma haaveilee omakotitalosta järven rannalla, mutta en minä. En innostu edes rivitalossa asumisesta niinkuin ei Reijokaan. Meille ehdottomasti kerrostaloasunto. Silloin on joku, joka huolehtii kodin seinien ulkopuolisista asioista. Muistan ikuisesti ne talvet, kun asuin rivitalossa, enkä meinannut päästä ovesta ulos, kun lunta oli polveen asti. Minähän en rupea lunta luomaan! Kukkapenkkikin meni ihan mönkään, kun istutin kehäkukan siemenet toukokuussa, ja kesäkuun ensimmäisellä viikolla maa oli lumen peittämä. Ei niitä kehäkukkia koskaan näkynyt. Tässä iässä arvostaa kerrostaloasumisen helppoutta. Alimpaan kerrokseen emme kuitenkaan halunneet muuttaa, ja hissi oli ehdoton vaatimus.
Sijainti on tärkeä valintakriteeri
Olin aina haaveillut asuvani Tapiolassa tai Munkkiniemessä. Asuntojen myynti-ilmoituksia tutkiessamme tulimme siihen tulokseen, että uudet asunnot näillä arvostetuilla asuinalueilla olivat meille liian kalliita. Velkaa emme enää halunneet ottaa, koska sitä ei olisi ollut kovin helppo maksaa takaisin pelkistä eläketuloista. Uuden kodin tulisi kuitenkin sijaita peruspalveluiden ja hyvien liikenneyhteyksien ääressä.
Stailattu asunto herättää kiinnostusta
Kävimme katsomassa asuntoa viidessä taloyhtiössä ennen kuin nykyinen kotimme löytyi. Ensimmäisen ja viimeisen näytön väliin mahtui yhdeksän kuukauden mittainen ajanjakso.
Aloitimme Matinkylästä. Ensimmäinen kohde oli vuoden vanhassa talossa. Siinä häiritsivät olohuoneen ahtaus, suora näkyvyys eteisen ovelta keittiön tiskialtaalle, ja olohuoneen ikkunasta avautuvat näkymät naapureiden rojuisille parvekkeille. Toinen kohde oli rakenteilla olevassa talossa. Siinä rupesi arveluttamaan rakentamisen taso, sillä näyttelyasunnon parkettilattia keinui jalkojemme alla iloisesti natisten.
Tämä asunto olisi ollut kokonsa puolesta ihanteellinen, 84 m2. Uudet kolmen huoneen ja keittiön huoneistot ovat harvoin näin tilavia.
Sitten katsastimme Pitäjänmäen seudun. Ei tärpännyt täälläkään. Päätimme keskittyä jatkossa Leppävaaraan, jossa olimme asuneet jo neljännesvuosisadan ajan ja jossa kaikki oli tuttua.
Seuraavan kotiehdokkaan olohuone oli sisustettu elokuvateatteriksi, emmekä osanneet hahmottaa sitä itsellemme sopivaksi. Reijo ei pitänyt tästä kohteesta muutenkaan ja poistui rappukäytävään ennen minua. Hissi ei enää toiminut, kun tuli poislähdön aika. Vääntäytyessämme seitsemännestä kerroksesta portaita pitkin alas ajattelin, että hissin vikaantuminen oli merkki siitä, että tässä talossa ei olisi tuleva kotimme.
Leppävaaraan, Kehä I:n tunnelin päälle oli noussut uusia tyylikkäitä kohtuuhintaisia kerrostaloja. Lähdimme katsomaan yhtä sellaista. Sievä, mutta huoneet tosi pieniä. Nykyään kolmen huoneen ja keittiön asunnot rakennetaan niin pieniksi, että ne ovat kuin nukkekoteja. Ei missään nimessä näin pientä!
Tässä vaiheessa mietin huolellisesti, mitkä huonekalut haluan ehdottomasti mukaan uuteen kotiimme, ja tein laskelmat, paljonko neliöitä ne vaativat. Tulin siihen tulokseen, että minimineliömäärä uudelle kodillemme olisi 76, ja ruokapöydän on mahduttava jatkettunakin sinne.
Oikotieltä bongasin sopivan kokoisen huoneiston kauniine stailattuine kuvineen. Vanha kotimme oli juuri laitettu myyntiin, ja uuden löytymisellä alkoi olla jo kiire. Sain houkuteltua Reijon mukaani näytölle Leppävaaran Torniin.
Tästä kuvasta saa jo käsityksen siitä, että suuremmallekin ruokapöydälle on potentiaalia.
Olimme molemmat myytyjä suurin piirtein heti, kun astuimme sisään. Asunto tuntui kodilta ja vastasi suurinta osaa valintakriteereistämme. Selkeä pohja antoi mahdollisuuden sisustaa järkevästi, ja kaikki välttämättömin tulisi mahtumaan. Etäisyyttä entiseen kotiin oli vain 300 metriä. Kaikki tutuiksi tulleet palvelut olisivat siis edelleen käytettävissä, lääkärit, kampaaja ja kosmetologi. Lähin elintarvikekauppa oli 35 metrin päässä, hyvä kahvila ja lounaspaikka 80 metrin päässä, terveyskeskus 100 metrin päässä, bussipysäkit ja juna-asema 200 metrin päässä, kauppakeskus Sello runsaine palveluineen 300 metrin päässä. Voiko sijainti tästä enää paremmaksi tulla.
Toteutuneet toiveemme
Asumme nyt hissitalossa. Talo oli muuttovuonna vasta seitsemän vuotta vanha, joten kaikki sisäpinnat ja kiintokalusteet olivat hyvässä kunnossa. Koti on selkeäpohjainen ja sopivan kokoinen sekä helppo ja nopea siivota. Asumiskustannukset pienenivät jonkin verran.
Kompromisseja oli tehtävä
En halunnut hukkaneliöitä pitkästä, pimeästä ja kapeasta eteiskäytävästä, joka olisi hankala sisustaa. Käytävä meille kuitenkin tuli, mutta onneksi riittävän leveä. Käytävä korvasi meille menetetyn kirjastohuoneen, sillä kaksi metriä pitkä kirjahyllymme istuu kuin nakutettu käytävän toiselle puolelle, ja sitä vastapäätä olevalle seinälle voin ripustaa julisteita. Kirjasto-/galleriakäytäväksi kutsumani tila on minulle mieluinen.
Emme saaneet erillistä pikku-WC:tä, mutta kompromissi tässä kohtaa oli kuitenkin helppo tehdä. Yhteisten saniteettitilojen käyttöä olimme harjoitelleet paljon matkustaessamme. WC-peseytymistilassa on kiva syvennys pyykinpesukoneelle ja suihkuseinällä erotettu suihkunurkkaus.
Autopaikka – no, se ei ole ihan niin hyvä kuin toivoimme, eli tässä oli myös kompromissin paikka. Hallipaikka on pysäköintitalossa, jonne pitää kulkea ulkokautta Valurinkujan poikki. Paikka sijaitsee lämmittämättömässä, seinillä suojatussa pysäköintitalossa kolmannessa kerroksessa, jonne pääsee onneksi hissillä.
Ilahduttavat bonukset
Saimme myös paljon sellaista, mitä en osannut etukäteen odottaa. Vaikka talo on ulkoapäin hyvin laatikkomainen, eikä arkkitehtonisesti kovin kaunis, sen sisääntuloaula teki minuun vaikutuksen. Esteettömyys on viety pidemmälle kuin toivoin: ulko-oven yhteydessä on luiska ja kodissamme sisällä matalat kynnykset ja leveät ovi-aukot. Äänieristys on huippuluokkaa. Naapureista ei kuulu mitään, eikä liikenteen melu kantaudu ollenkaan kotiimme.
Ylellisyyttä ovat itse säädettävä lattialämmitys kylpyhuoneessa ja kauko-ohjaimella toimiva ilmalämpöpumppu parvekkeen oven yläpuolella. Kodissamme on koneellinen ilmastointi ja tehokkaampi liesituuletin kuin entisessä keittiössämme. Huippunopea netti, jota kutsutaan tornikaistaksi, on myös ollut iloinen yllätys. Taloyhtiön asennuttamat palovaroittimet ja sprinklerijärjestelmä lisäävät paloturvallisuutta. Rauhallisuutta ja turvaa luo ovipuhelin.
Parveke ei ollut tällä sijainnilla välttämätön, mutta on ihan kiva olemassa. Yhteys luontoon ja lenkkipolkujen läheisyys oli meille tärkeämpää. Olen kuitenkin huomannut, että kun meillä nyt on lasitettu parveke, se on kuin ylimääräinen huone, ja saa koko kodin tuntumaan avarammalta.
Talossamme on aidattu suojaisa piha, jonne pääsee vain talon asukkaiden avaimilla. Siellä on pikkulapsille leikkipaikat ja mukava grillipaikka pöytäryhmineen. Taloyhtiön asukkaiden käytössä on 21. kerroksen sauna- ja kerhotila kattoterasseineen. Pidimme siellä tupaantuliaiset ja Reijon 70-vuotispäivät.
Pestäviä ikkunapintoja on vähemmän kuin ennen, onhan huoneitakin vähemmän. Mutta vaikka ikkunat ovat edelleen kolminkertaiset, pestävää on vain kolme ikkunapintaa, sillä yksi väli on hermeettisesti suljettu ja taloyhtiö huolehtii ikkunoiden ulkopintojen pesusta. Roskiakaan ei tarvitse kantaa ulkokautta mihinkään pihan perälle, sillä jätehuolto monipuolisine lajitteluineen sijaitsee talon alakerrassa.
Olemme viihtyneet uudessa kodissamme hyvin. Olen jo tutustunut moniin naapureihin, jotka ovat asuneet talossa alusta asti. Tornin Naakat ovat ottaneet meidät, talon uudet eläkeläiset, lämpimästi vastaan.
Marja