Kotien sisustukset kertovat eri aikakausien tyylisuunnista ja trendeistä, sekä tietenkin asukkaiden persoonista. Itselläni on elämää ja erilaisia koteja takanani jo seitsemältä eri vuosikymmeneltä. Olen asunut kymmenessä eri kodissa viidellä eri paikkakunnalla, joten päätin jakaa juttuni neljään osaan. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa kerron lapsuuteni kodeista sekä ensimmäisistä kesänviettopaikoistani. Tervetuloa mukaan aikamatkalle asumisen muuttuvaan maailmaan.
Mannerheimintiellä Helsingin Töölössä
Minä synnyin lokakuussa vuonna 1950 Naistenklinikalla. Vanhempani asuivat vielä silloin tätini perheen kotona alivuokralaisina. Sotien jälkeen Helsingissä vallitsi asuntopula ja elintarvikkeiden saantiakin säänneltiin. Leipäkortti oli käytössä vuoteen 1954 asti. Minkäänlaista puutetta en kuitenkaan koskaan kokenut. Lapsuuteni oli hyvin onnellinen.
Olen kuvassa kolmen kuukauden ikäinen. Äitini on jättänyt minut isäni hoiviin ensimmäistä kertaa. Aikamoiseen vaipanvaihtorumbaan isäni oli kuulemma joutunutkin.
Töölön kodin sisustuksesta en mitään muista. Huomion arvoista on kuitenkin suuri ryijy seinällä, niitä tuntui silloin olevan jokaisessa helsinkiläiskodissa. Ryijy on toiminut hyvänä akustisena elementtinä – ajatelkaas sitä ääntä, mikä muutaman kuukauden ikäisestä vauvasta voi syntyä, kun kaikki ei ole ihan hyvin. Sisustustekstiileillä haettiin pehmeyttä ja kodikkuutta. 50-luvun kodeissa pidettiin vielä kankaisia, ristipistoin kirjoiltuja tai virkattuja pitsisiä pöytäliinoja sohvapöydilläkin. Verhot olivat olennainen osa sisustusta. Niiden suunnitteluun, materiaaleihin ja väreihin kiinnitettiin erityistä huomiota. Sivuverhoja täydensivät läpikuultavasta kankaasta ommellut valoverhot.
Raisiontiellä Helsingin Ruskeasuolla
Varsinainen lapsuuden kotini sijaitsi Ruskeasuolla, aravalainalla rakennetussa uudessa kerrostalossa. Muutimme Raisiontielle kolmekerroksisen talon alimpaan kerrokseen, 50 m2:n suuruiseen kaksioon, keväällä 1951.
Joulu 1955. Olen ylpeänä asettanut esille joulupukin tuoman nukkekodin. Myöhemmin sain tietää, että isäni oli sen alusta loppuun asti nikkaroinut. Nukkekodin kahden huoneen välinen ovi oli saranoilla kääntyvä. Lattia oli ihan oikeata korkkimattoa, samaa kuin lapsuudenkotini olohuoneessakin.
Olohuoneessamme oli viininpunaisella kankaalla verhoiltu sohvakalusto, koivusta valmistetut ruskeaksi lakatut sohvapöytä, ruokapöytä tuoleineen ja matala kirjahylly. Ikkunoissa oli vaaleat, suurin vihrein lehdin kuvioidut verhot. Viherkasvit olivat olennainen osa sen ajan sisustusta. Meillä oli sukunimemme (Vehkaoja) vuoksi huonevehkoja ja kultaköynnös.
Veljeni syntyi keväällä 1952, ja me kaikki neljä mahduimme nukkumaan kodin ainoaan makuuhuoneeseen. Myöhemmin meille lapsille hommattiin kerrossänky, ja samalla saimme makuuhuoneen suuren liinavaatekaapin käyttöömme lelukaapiksi. Läksyt tehtiin yleensä olohuoneen ruokapöydän ääressä, mutta arkiruokailu tapahtui keittiössä pienemmän ruokapöydän ääressä.
Harrastin partiotoimintaa ja monia ulkoliikuntalajeja, koska mahdollisuudet hiihtämiseen, luisteluun ja suunnistukseen löytyivät kotinurkilta. Vuonna 1956 aloitin satubaletin Heidi Krohnin ollessa opettajana. Balettiharrastukseen tuli tauko, kun opettajani ryhtyi päätoimiseksi näyttelijäksi.
Teknisistä mukavuuksista meillä oli putkiradio ja 50-luvun hittikodinkone: vääntöpuristimella varustettu pulsaattoripesukone. Jääkaappia ei ollut, keittiöissä oli kiinteät viileät ruokakomerot ja ruokaostoksilla käytiin päivittäin lähikaupoissa. Mustavalkoinen televisio valloitti olohuoneemme vuonna 1959, ja koska naapuriperheissä ei sellaista vielä silloin ollut, kokoontuivat kaverini aina meille katsomaan Rin-Tin-Tiniä. Perheeseeni hankittiin Zwickau-merkkinen henkilöauto vuonna 1956. Auton omistaminen oli tuohon aikaan harvinaista, eikä minkäänlaisia pysäköintiongelmia ollut. Kadun varressa keittiön ikkunan kohdalla oli autollemme aina tilaa.
Kesät Heinolan yhteislyseon tiloissa
Vuodesta 1951 vuoteen 1957 asti vietin kesät isovanhempieni luona Heinolan yhteislyseon vahtimestarin asunnossa. Suuri koulun piha ja välillä luokkahuoneetkin olivat leikkialuettani. Koulun pihan kirsikkapensaiden sadosta sain nauttia ihan luvan kanssa. Sen sijaan pianon pimputtaminen musiikkiluokassa, köysissä roikkuminen ja puolapuissa kiipeileminen liikuntasalissa tai piilosilla olo koulun luokkahuoneissa ei ollut sallittua. Kaikkea tuota silti tehtiin.
Istun veljeni kanssa mummolan olohuoneen ruokapöydän ääressä syyskesällä 1957 . Mummoni letittää hiuksiani.
Nukuin lattiapedillä mummon sängyn vieressä. Vanhempani viettivät yönsä olohuoneen vuodesohvalla. Isovanhempieni asunto oli kaksio, jonka keittiössä oli puuhella. Sisustuksesta on jäänyt mieleeni ovien karmeja kiertävät voimakkaasti tuoksuvat posliinikukat ja keittiön ikkunalla kukkivat gloksiiniat. Keinutuoli oli olohuoneen katseenvangitsija. Siinä papan sylissä leikin sormileikkejä ”onko koira kotona” ja ”harakka huttua keittää”.
Kesämökki Nastolan Oksjärvellä
Vuoden 1958 juhannuksesta aina tähän päivään asti minulla on ollut mahdollisuus viettää kesää Nastolassa Oksjärven rannalla sijaitsevassa kesämökissä. Aluksi oli vain pieni mummonmökki, jossa oli alakerrassa olohuone, keittiö ja eteinen sekä yläkerrassa täyskorkea kesäasuttava ullakko. Olohuoneen kalustuksena oli pirttipöytä penkkeineen, pieni matala hyllykkö radiota varten ja sohvasänky. Huoneen nurkassa sijaitsi punatiilestä muurattu varaava takka.
Aluksi mökille haalittiin kaupunkikodista kaikki vanhat kalusteet, jotka sinne vain joutivat. Kuvassa myöhemmin varta vasten mökille hankittu sohvasänky, matto ja verhot. Seinät olivat alunperin tapetoitua pinkopahvia, mutta 60-luvun lopulla isäni rakensi mökkiin lautaseinät samalla kun lattian pohja uusittiin paremmin tuulettuvaksi.
Mukavuuksia mökillä ei ollut. Pesuvesi kannettiin järvestä ja juomavesi luonnonlähteestä, sähkökin saatiin vasta 60-luvun puolella. Puhelin tuli mökkiin yhtä aikaa sähkön kanssa. Mökillä oli erillinen ulkohuusi tontin kulmassa ja erillinen pieni saunarakennus sijaitsi aivan rannassa. Ihastuimme tasaiseen luonnonmukaiseen tonttiin, jonne saatiin sulkapallokenttä ja tikanheittopaikka, sekä upeaan hiekkarantaan, joka oli kuin Yyterin hiekkaranta pienoiskoossa.
Mökin ullakolla olivat minun ja veljeni makuupaikat, ja isän rakentamissa sängyissä oli mukava lukea Aku Ankkoja kun sade ropisi huopakattoa vasten. Isä rakensi myös meille molemmille sievät pienet kirjahyllyt, joissa oli määrä säilyttää Aku Ankat ja kirjat hyvässä järjestyksessä. Usein se järjestyksen pito kyllä unohtui, ja silloin äiti oli aika vihainen. Isä järjesti erilaisia liikunnallisia aktiviteetteja, mm. uimakoulun. Vietin kesämökillä joka vuosi koko kolmen kuukauden kesäloman aina siihen asti, kun opintoni Helsingin yliopistossa alkoivat syksyllä 1969.
Mökin keittiö oli soma, aamuaurinko paistoi aina ikkunasta pöydälle. Ruokapöytä ja sen ympärillä olevat tuolit saimme mummolasta, ja ne maalattiin talkoilla vaaleanvihreiksi. Keittiön kaapit olivat vaaleanharmaat, ja ne räätälöitiin juuri tähän keittiöön sopiviksi. Suuren osan keittiön pinta-alasta lohkaisi puuhella ja sen kyljessä sijainnut vesisäiliö, josta saatiin aina ruuanlaiton jälkeen kuumaa vettä astioiden tiskaamista varten.
Myös kesämökki oli siihen aikaan vain ”paremmissa perheissä”. Parhaat kaverini viettivät monena kesänä viikon-pari kesämökillämme. Äiti passasi sukulaisiakin tämän tästä. Jotenkin kummallisesti makuupaikat löytyivät aina isommallekin sakille. Näin jälkeenpäin en voi kuin ihmetellä, kuinka äitini ylipäätään selvisi kaikesta tuosta, kun lähikauppakin oli viiden kilometrin polkupyörä- tai venematkan päässä.
Teksti ja kuvat:
Marja Lähde, sisustussuunnittelija